Väsymys

Lapsiperheissä väsymys on jokapäiväinen vieras. Esimerkiksi allergiaperheissä se saattaa mennä omiin sfääreihinsä. Meillekin monet sanoivat, että kyllä se siitä. Kun kuulet sen saman pari vuotta, niin tekisi mielensä sanoa ja pahasti joskus.

No joo, kaiketi monet kuvittelivat, että valitin "turhasta". Että lapsi todellisuudessa herää vain kerran yössä. Meillä heräiltiin 10-20 kertaa yössä. Siinä oli huumorintaju koetuksella. Nyt viimeinkin saimme osaavan lääkärin ja vilja-allergiat löydettiin. Voi sitä rauhaa! Elämä muuttui muutamassa vuorokaudessa ihan erilaiseksi.

Onneksi en menettänyt huumorintajuani matkan varrelta. Tässä muistiinpanoja viime kesältä:

Jos aivopierut olisivat olympialaji, ei Suomella olisi huolen häivää mitaleista Lontoon kisoissa. Tämä äiti voittaisi ihan yksin kullan, hopean ja pronssin. Saattaisi sitä ehkä muutama pistesijakin irrota.

Tässä väsymyksen aallossa on tullut tutuksi yksi sun toinen pikku moka. Kerran unohdin, että olin laittanut perunat kiehumaan. Siis minä! The Mestarikokki! Onneksi muistin sijasta nenä toimi ja kattila pelastui. Osa perunoistakin oli ihan käyttökelpoisia. Harmitti ja mietitytti kyllä, mutta onneksi sentään muistan mihin kattilaa käytetään. Kun se unohtuu, lienee aika huolestua.

Välillä taidan ottaa mikrounia, niin usein pelästyn Isiä. Eikä se todellakaan olisi tarpeen. Neiti hätkähtää miltei enemmän minun steppiesityksiäni kuin Isin pelästyttämisyritystä. Jos siinä on jotain positiivista, niin ainakin noilla nauruilla Isin ikävuodet ovat lisääntyneet kymmenillä vuosilla. Tänäänkin taas Isi sai ainakin viisi vuotta lisää. Juoksimme koko poppoo tuota kaappikeskittymää ympäri. Isi peläytti meidät ja kukas siinä sitten eniten pelästyi, minä tietenkin. Nauru oli silloin jo mahtava. Juoksu jatkui ja minä olin ihan varma siitä, että Isi tulee perään ja pelästyttää meidät. Siinä sitten seisoin etusormi ojossa ja valmiina kertomaan Isille, että nyt minä arvasin, en pelästy. Huoh, Isi olikin muuttanut suuntaa. Molemmat, neiti ja Isi, nauroivat äitiä kippurassa. Jotenkin minusta tuntuu, että ei ole viimeinen kerta, kun neiti nauraa äitiään.

Kaikki kuitenkin huipentui viime viikon sunnuntaina. Normaaliin sunnuntain tapaan lähdimme aamusella metsään. Sieltä löytyi mukavasti mustikkaa ja pois tullessamme Isi varoitti minua kompastumasta. Ilmeisesti yliväsyneet aivoni käsittivät ohjeen väärin. Laskeutuessamme rinnettä alas, jalkani liusui vähän väliä ja olin koko ajan melkein persiilläni. Muutaman metrin kuljin nätisti ja ajattelin, että jes, nyt manaus on ohi, Ja hah, arvatkaapas, että kuka meni oikein vanhanaikaisesti takamukselleen ja vielä kädellä vastaanottaen. Mutta mustikkaämpäri oli koko ajan turvassa kuin viinapullo vanhalla juopolla. Onneksi en kaatunut kymmentä senttiä toiseen suuntaan, koska siinä oli kymmensenttinen koivunkanto. Siinä olisi voinut käyttää vanhaa Marcus Grönholmin ralliklassikko-lausuntoa: up in the ass…

Neiti otti sitten kun päivätorkut metsäretken jälkeen. Itseäni ei nukuttanut ja yritin miettiä itselleni tekemistä. Sainkin kuningasajatuksen – vaihdan petivaatteet! Meinasin sitä alkaa tekemäänkin, mutta onneksi tajusin neidin nukkuvan sängyssä ennen kuin nappasin siitä lakanan pois. Olen kuullut joskus sanottavan, että heitetään lapsi pois pesuveden mukana, mutta että lakanankin mukana, siitä en ole kuullut aiemmin.

Samaisen sunnuntaina olin koko päivän ihastellut itsekseni, että oi, olen jotenkin alkanut kehittämään hyttysmyrkyn hajua itse. Vähän väliä metsässä nuuskuttelin ja mietin, että missään vaatteessa ei ole hyttysmyrkkyä ja silti se haisee ympärilläni. Tästä johtopäätös, että joo, minä olen syypää. Jostain syystä kehoni on alkanut tuottaa hyttysmyrkyn omaista ainetta itse, kaiken metsässä altistumisen jälkeen. Vähän tuli illalla suihkussa nolo olo, kun tajusin alaselästä sen hajun tulevan. Se haju oli Voltarenin kipugeeliä. Voi punastus ja nolotus.

Tiedetään, univelka vaikuttaa muistiin. Yhä edelleen on syytä äidinkin ottaa päikkärit.